Napapiirin pikajuna

15.12.2008 · Aihe: Elokuvat

Joulupukkikultin ylistyslaulu

Tyylilaji: Animaatio / fantasia / seikkailu / lasten ja perhe

Valmistusvuosi: 2004

Kesto: 96 min.

Ikäraja: K3

Ohjaus: Robert Zemeckis

Hyvät: Vauhti, visuaalisuus, musiikki, hämyinen tunnelma

Huonot: Fotorealistinen ihmisten animointi saattaa vielä tässä kehitysvaiheessa ärsyttää, luultavammin ärsytys kuitenkin löytyy joulupukkihömpötyksestä

Rumat: Valtavat mittasuhteet saava joulupukkiuskonnollisuus

Elokuva:

Napapiirin pikajuna tursuaa sitä lumoa, mitä harvat joululeffat kykenevät tarjoamaan. Joulupukin maahan kulkeva mystinen juna onnistuu luomaan oikeaa höyryntäyteistä romantiikkaa. Kyseessä on animaatioelokuva, joka on toteutettu motion capture -tekniikalla. Tämä tarkoittaa sitä, että animaatiohahmojen liikkeet on taltioitu digitaalisesti oikeilta näyttelijöiltä. Kun motion capture yhdistetään tarkkaan realismia hakevaan piirrosjälkeen, elokuvan animaatio saadaan näyttämään ajoittain melko upealta. Toki muutamissa kohden kasvojen ja silmien animointi tuo lasisilmäsyndrooman oireita esiin ja näin tarkka realistinen ihmisten animointi saattaa jossakin vaiheessa ruveta väsyttämään katsojaa. Täydellistä tekniikka ei vielä Napapiirin pikajunassa ole. Itse kuulun niihin, joiden elokuvaelämystä hieman erikoisempi animaatio ei haittaa, mutta jotkin katsojat saattavat kokea piirrosjäljen hieman vieraaksi.

Ensimmäisen puoliskonsa aikana elokuva onnistuu vakuuttamaan! Napapiirin pikajuna on erinomaisesti ohjattu elokuva, kyse ei siis ole ainoastaan onnistuneesta piirrosjäljestä. Vauhti on mahtavaa ja leikkaus ja kuvakulmat soljuvat näppärästi. Samalla tunnelma pysyy tiiviinä ja varsin jouluisena. Elokuvan vahvuuksiin kuuluu myös musiikki, joka muistutti minua jotenkin kaikkien aikojen suosikki jouluelokuvastani Saksikäsi Edwardista. Muutenkin löysin Napapiirin pikajunan tunnelmasta jotain yhtäläisyyttä edellä mainitun elokuvan romantiikkaan, ehkäpä ilman goottisynkkyyttä ja steampunkhengellä maustettuna.

Valitettavasti toisella puoliajallaan Napapiirin pikajuna pysähtyy – varsinaisessa juonessa ja myös kuvainnollisesti. Kun höyryjunan mystiikka pian puretaan ja tapahtumat siirtyvät tylsään tonttumaahan, ei elokuva jaksa aikuista enää samalla tavalla innostaa. Lapsille joulupukkipuheen realisoituminen varmasti uppoaa. Kysymyksessä on joka tapauksessa onnistunut jouluelokuva, joka harmikseen kylläkin sisältää ylitsevuotavaa joulupukkiuskonnollista sisältöä. Tämä piirre onnistuu yököttämään useissa otteissa, luulen äkkimakean pukkihempeilyn ärsyttävän myös monia ei-uskonnollisia aikuisia. Lapset Napapiirin Pikajuna ajaa ylikierroksille varmasti. “Minä uskon! Minä uskon!”. Blaah. Ilman tätä ylitseampuvuutta elokuvaa voisi lämpimästi suositella.

Väkivalta, raakuus ja intensiteetti:

Elokuvassa ei ole lainkaan väkivaltaa tai raakuutta! Elokuvassa on kuitenkin todella monia intensiivisiä vauhtikohtauksia, joissa junalla mennään ja kovaa. Oikealla tavalla jännittävä, sopiva jopa K3-elokuvaksi.

Seksi ja alastomuus:

Kristityt:

EN SUOSITTELE KRISTITTYJEN PERHEIDEN JOULUELOKUVAKSI. Kristitylle Joulupukin asuinsijan sijaitseminen pohjoisnavalla ei ole elokuvan räikein harhaoppi! Elokuvan sisällön pohtiminen saattaa antaa kristityille kasvattajille ajattelemisen aihetta joulupukin opettamisesta lapsille. Lue eteenpäin.

Koko elokuva perustuu joulupukkihengellisyydelle. Lasten kuvataan uskovan Joulupukkiin (“the Big Man“) kuin Jumalaan. Lasten virittäessään herkkää lauluaan, ei voi välttyä ajattelemasta heidän veisaavan hymniä Herralleen, Joulupukki-epäjumalalle ja markkinataloudelliselle rakkaudelle. Virren sanat ovat pakanallisuudessaan hirveämpää kuultavaa kuin Katri Helenan Joulumaan:

Mä ryhdyn toivomaan, et pukki matkaa maan. Ja vaik’ en uskoiskaan [suoraan suomennettuna "yritän uskoa"], pian joulun meille saan. On pukin kiire kovaa, koska meillä käy hän ei. Mut toivon vaan, et joulun meille saan. – - Saa meidät haaveisiin, näin joulumielen luo. – - Lahja [taivaalle nähdään piirtyvän joululahjapaketin] lapsen kaunis on, ja nauha punainen. Oon niistä kuullut, mutta koskaan nähnyt en. – - Kukaan ei käy nukkumaan, kun joulu täällä on. Pukki kun käy matkaamaan. Kun kulkuset ne soi – - ja enkelkuoro maan. Ja unelmat nuo lasten, taas herää elämään. On ihanaa, kun joulu meille saa.

Napapiirin pikajunassa ylistävää enkelkuoroa johtaa Joulupukki, jonka valtakunta on lastenkaltaisten. Jo imeväisten suusta Joulupukki saa kiitosta. Elokuvan Joulupukki tekee itsestään epäjumalan kaikissa merkityksissä, täyttäen lasten mielen lahjoillaan ja taioillaan. Hän haluaa tosiuskovia, jotka uskovat häneen ja hänen tonttuihinsa. Tonttujen kuvataan hurraavan pukille laajana tonttujen merenä.

Elokuvan joulun todellisuus on anti-kristillinen. Se julistaa pukin olevan totta (epäilystenkin keskellä) ja unohtaa Jeesuksen Kristuksen. Kun lapsille alkavat koittaa viimeiset hetket aidolle pukki-uskolle, Joulupukki lähettää heidän luokseen Napapiirin pikajunan pitääkseen heidät uskon tiellä. Kirjeiden eli ilmeisesti lahjalistojen (rukousten?) saapumatta jääminen on merkkinä epäilysten heräämisestä. Epäileväisyyteen viitataankin elokuvan mittaan useisiin otteisiin varsin suorasanaisestikin. Napapiirin pikajunassa on pohjimmiltaan kyse uskosta ja epäilystä. Kaiken palvonnan (ja epäilyn) keskipisteenä on Joulupukki. Jo elokuvan alussa tilanne tulee selväksi:

Mutta pukin pitäisi lentää valoa nopeammin ehtiäkseen kaikkialle yhdessä yössä! -Vai juksasi veljesi niin? Kyllä pukki on olemassa. -Hän ei ollut varma, onko pukki totta! -Toki pukki on totta. Totta kuin joulu.

Joulupukki on Napapiirin pikajunassa myös kuningas. Me kristityt taas muistamme tietäjien tulleen kumartamaan Jeesusta uutena kuninkaana, kuninkaiden kuninkaana. Tämäkin rooli on tässä elokuvassa varattu pakanalliselle keskushahmolle. “Entäs pukki? Eikös hän ole Napapiirin kuningas?”. Nämä vuorosanat sisältävään kohtaukseen iskeytyy myös jo tuttua uskonepäilysten tematiikka, kun rähjäinen kulkuri alkaa kysellä pukista ja uskosta kuin hyökkäävä katulähetystyöntekijä:

Mikäs on muuten sun kantas pukkiin? -Minä… haluan uskoa… Mutta… – Et tahdo tulla huijatuksi. Johdatetuksi harhateille. Et tulla sumutetuksi, narratuksi. Vedetyksi höplästä. Myssytetyksi, joutua väärille raiteille.

“Tiedän, mikä sinä olet. Sinä olet epäilijä! Epäilijä! Et usko!”, kuullaan hänen myöhemmin karjuvan kuin keskiajan katolisen inkvisiittorin. “Ken näkee, se uskoo.”, lausuu kulkuri lopulta. Myöhemmin uskon pohtimisen syvyyttä lisätään, kun konduktööri kertoo omasta täpärästä pelastumisestaan:

Joku siis pelasti sinut? Tai jokin! Enkelikö? Ehkä. Mutta joskus sitä uskoo vain, mitä näkee. Ja toisinaan totisinta totta onkin se, mitä ei näe.

Ei tarvitse olla kummoinenkaan looginen nero, kun pystyy jo ymmärtämään, että tämä enkeli on mystinen pukille hallelujaansa veisaava henkiolento. Ja se mitä ei nähdä viittaa elokuvassa pukin näkymättömään todellisuuteen. Kaiken tämän ohella ärsyttävintä on tämän new age hengellisyyden kytkeytyminen konsumeristiseen materian palvontaan. Erityisesti tämä tulee esiin kohtauksessa, jossa kuvataan eräänlaista lelujen hautausmaata, junanvaunua joka on täynnä ränsistyneitä leluja. Rakastakaa lelujanne ja itseänne, niinkös se meni? “Ihan itkettää, kun leluja kohdellaan näin.”, parahtaa tällaiseen uskontunnustukseen luottava nuori nainen, kun konduktööri on ensin julistanut:

Voi, te hylätyt ja raskautetut. Varokaa vähän. Leluparat ovat jo kärsineet tarpeeksi. Ne on jätetty ruostumaan ja hajoamaan.

Tämän elokuvan lapset itkevät lelujaan, eivät syntejään. Uskonnollinen kielenkäyttö on elokuvassa jatkuvaa, kaikki viittaa pakanalliseen epäjumalaan – Joulupukkiin. Elokuvan huipennuksessa eräs lapsista puhkeaa paatokselliseen julistukseen siitä mitä todellinen joulu elokuvan mukaan on. Mikään elokuvassa ei viittaa siihen mitä joulu itseasiassa on, Kristuksen tulemisen juhla.

Mutta joulu on ihanaa, kaunista aikaa. Antamista ja kiittämistä. Ystäviä ja perhettä. Laitetaan koristeita ja valoja. Sitten pukki tuo lahjoja!

Hengelliseen kliimaksiinsa kipuava Napapiirin pikajuna tuo katsojan silmien eteen sen todellisuuden, jota kohti elokuva on ollut jatkuvasti pienin askelin kiipeämässä. Joulu on sitä, että laitetaan koristeita ja sitten pukki tuo lahjoja! Siinä koko sisältö kiittämiselle, ystävien ja perheen kokoontumiselle. Onneksi kristityillä on todellinen syy kokoontua ystäviensä ja perheidensä luo. Koko pikajunan matka joulupukkikulttiin tiivistyy kohtaukseen, jossa lapsi painaa silmänsä kiinni ja tikistää sisimpänsä hokemaan uskon mantraa. Tunnelma on kuin herätysjärjestön rukouskokouksessa:

Selvä… Selvä! Minä uskon. Minä uskon. Minä uskon.

“Tuhmuushälytys!”. Kaiken kukkuraksi elokuva vielä kuvaa tonttujen kaiken aikaa näkevän televisioruuduistaan kaikki lapset. Kun he tekevät jotain tuhmaa, syttyy hälytyskyltti ja lahjan antamista mietitään toisen kerran. Uskomatonta! Nyt Joulupukki on siis vielä kaikkinäkevä, toisaalta juuri tällainen opetus joulupukkikulttiin liittyy. Tontut laittavat tuhmuuksia tehneen, mutta syyttömyyttä vannovan lapsen nimen “Nimien kirjaan” seuraavan vuoden varalle. Viittaukset kristinuskoon vain syvenevät! Elokuvassa tulee hyvin esiin se kirjo, jonka saralla moderni joulupukkiusko ottaa kristinuskon paikan lasten sydämissä.

Oikea joulumieli ei löydy sydämestä, se löytyy seimestä.

Share|

Kirjoittaja: Matti Pekkarinen

Avainsanat: Animaatio, Fantasia, K3, Lasten ja perhe, Seikkailu